MONILAJISUUDEN JA LAJIEN VÄLISEN YHTEISTYÖN MERKITYS

Moni tuttavani on varmasti viime aikoina ihmetellyt sitä, miksi kilpacheerleadingin parissa yli kymmenen vuotta touhunnut ihminen julkaisee jatkuvalla syötöllä sosiaalisessa mediassa salibandyyn ja jalkapalloon liittyviä uutisia. Käytännössä julkaisut liittyvät tämän hetkisiin opiskeluihini liikunnan ja vapaa-ajan koulutusohjelmassa Vierumäellä sekä työhöni Suomen suurimmassa urheiluseurassa Ilves ry:ssä. Perimmäisenä syynä julkaisuihin on kuitenkin luja uskoni monilajisuuteen ja lajirajat ylittävään yhteistyöhön.

Uusia aluevalloituksia kilpacheerleaderille: jalkapallo ja salibandy.

Vuosien varrella useat eri tahot ovat kirjoittaneet monilajisuuden puolesta. Asia nousi tapetille viimeksi kesällä 2015 julkaistun kotimaisen tutkimuksen kautta. Tutkimuksen tulokset herättivät paljon keskustelua, mikä on mielestäni erittäin hyvä asia. Oli jo aikakin nostaa kissa kunnolla pöydälle tämän asian tiimoilta!

Miten monilajisuutta voitaisiin sitten hyödyntää käytännössä esimerkiksi seuratyössä? Avainsana tässä(kin) asiassa on mielestäni yhteistyö.

Suomessa on edelleen jonkin verran yleisseuroja, mutta niiden määrä on vähentynyt radikaalisti viimeisen 50 vuoden aikana. Jos lapsen on tärkeä harrastaa monipuolisesti erilaisia lajeja, on olemassa kaksi mallia tämän mahdollistamiseen. Lapsi voi harrastaa useampaa lajia hakeutuen itsenäisesti eri seuroihin TAI eri lajien seurat, jotka kokevat, että niiden toiminta on toisiaan tukevaa, voivat tehdä yhteistyötä.

Heikki Venhola kirjoittaa silmiä avaavasti siitä, miten lapsen "kakkoslajin" harrastuksesta tehdään  usein ongelma, koska se vie valmentajan silmissä liikaa aikaa "ykköslajilta". Kuvatussa tapauksessa ykköslajina oli jalkapallo ja kakkoslajina koripallo. Käsittääkseni molemmat lajit ovat joukkuelajeja, joissa päävälineenä on pallo. Lisäksi molemmat vaativat nopeutta, kestävyyttä ja ketteryyttä. Miksi ne eivät sitten ammattitaitoisen valmentajan mielestä tue toisiaan? Kakkoslajin tuoma lisäarvo lapsen kehittymiselle siis useimmiten sivuutetaan helposti, sillä sitä pidetään lähtökohtaisesti uhkana ykköslajissa kehittymiselle. Kakkoslajin roolia ja merkitystä lapsen harjoittelussa käsittelee erinomaisesti Mikko Mäntylä, joka perustelee tekstissään tarkemmin sitä, miksi kakkoslajin tarjoaminen tulisi olla jopa lähtökohtana koko seuratoiminnalle.

Lajiyhteistyö monilajisuuden nimissä on kaikesta kriittisestä kirjoittelusta huolimatta nousemassa pinnalle. Esimerkiksi Kokkolan seudulla neljä urheiluseuraa ovat virallisesti julkistaneet tekevänsä junioriyhteistyötä ja määrittäneet yhteiset toimintaperiaatteet. Tämä on mielestäni upeaa ja rohkaisevaa!

Monilajinen lapsuus antaa hyvät valmiudet myös tulevaisuuden urheiluharrastuksille. 

Usein puhutaan jalkapallon olevan kansainvälinen kieli, mutta uskallan väittää, että tietyssä määrin myös liikunta voi olla kansainvälinen kieli. Välillä lajien ja seurojen mustasukkaisuuskohtauksia sivusta seuranneena tuntuu kuitenkin siltä, ettei edes lajien sisällä puhuta samaa kieltä. Mikäli edes kaikki saman lajin seurat ymmärtäisivät ajavansa samoja asioita ja puhuvansa samoista asioista, uskon, että Suomen urheilujärjestelmä olisi paljon kehittyneempi. Tietysti myös terveellä kilpailulla on oma tehtävänsä urheilukentässä, mutta sen ei tarvitse sulkea pois yhteistyön mahdollisuutta.

Radio Voima haastatteli syyskuussa Päijät-Hämeen Liikunta ja Urheilu ry:n seurakehittäjä Kustaa Ylitaloa, jonka mukaan suurin tavoite seurakehittämisessä on seurojen resurssien saaminen yhteiskäyttöön. Hän korosti nimenomaan yhdessä tekemisen merkitystä, sillä ongelmat, joiden parissa seurat tällä hetkellä kamppailevat, ovat pitkälti samoja. Hänen mukaansa muutokseen tarvittavaa aikaa ja resursseja ei tunnu seuroista kuitenkaan löytyvän. Lisäksi kilpailu harrastajista ja ristiriitaiset henkilökemiat estävät vielä toistaiseksi useiden seurojen hedelmällisen yhteistyön.

Laji- ja seurarajat ylittävä yhteistyö on ideaalitilanne, joka voi vielä tuntua kaukaiselta, mutta on varmasti Suomessakin nouseva trendi. Itse toivon voivani toimia yhtenä suunnannäyttäjänä työskentelemällä monipuolisesti eri lajien rajapinnoissa. Kuten Kustaa Ylitalo totesi, painiskelevat urheiluseurat usein samanlaisten haasteiden kanssa. Näiden haasteiden kohtaaminen yhdessä sekä hyvien käytäntöjen jakaminen myös muille mahdollistavat mielestäni suomalaisten urheiluseurojen kehittymisen tulevaisuudessa. Jokaisessa seurassa ja jokaisessa lajissa on omat erityispiirteensä, jotka ovat vaikuttaneet olemassa oleviin toimintatapoihin ja rutiineihin. Usein esimerkiksi toiminnan tavoitteet ovat vuosikymmenien aikana hämärtyneet, jolloin toimintaan ulkopuolelta tulevan tekemät huomiot auttavat pidempään toiminnassa olevia avaamaan silmänsä.

Loppujen lopuksi urheiluorganisaatiotkin ovat vain organisaatioita muiden joukossa. Mikäli organisaatio haluaa kehittyä, täytyy sen olla myös valmis muuttumaan. Mielestäni ajan löytäminen kehitystyölle, muutosorientoituminen ja halu yhteistyöhön ovat kaikista ajankohtaisimpia haasteita urheilukentällä juuri nyt.

Kuka näihin haasteisiin on sitten valmis tarttumaan? Minä ainakin olen.

Tsemppipeukut ja voittajafiilis. Tämän kuvan avulla jaksaa tarttua isompiinkin haasteisiin.